Tampere, onko tämä vitsi? Huumepiikkien roskikset eivät palauta turvallisuutta

Mitä ihmettä Tampereella oikein ajatellaan?

Tammerinpuiston ja keskustan turvallisuudesta keskustellaan, ihmiset ovat huolissaan häiriöistä ja näkyvästä huumeiden käytöstä, ja mitä ratkaisuiksi nostetaan? Valvontakameroita, parempaa valaistusta, penkkien järjestelyä, siivousta, tapahtumia ja turvallisia astioita käytetyille huumeneuloille.

Luit aivan oikein. Kun julkisessa puistossa on ongelmia huumeiden käytön ja häiriökäyttäytymisen vuoksi, yksi suunnitelluista toimista on tehdä käytettyjen huumevälineiden hävittämisestä turvallisempaa.

Toki neulojen asianmukainen kerääminen on järkevää. Kukaan ei halua lasten tai muiden kaupunkilaisten astuvan huumeneulan päälle. Mutta pysähdytään hetkeksi miettimään kokonaisuutta.

Onko kaupungin tavoite tehdä huumeongelmasta helpommin hallittava vai saada puisto takaisin tavallisten kaupunkilaisten turvalliseen käyttöön?

Nämä eivät ole sama asia.

Miksi ongelman annetaan jatkua?

Julkisten puistojen pitäisi olla paikkoja, joissa lapset voivat leikkiä, perheet viettää aikaa ja ihmiset kulkea ilman pelkoa. Niiden pitäisi kuulua kaikille kaupunkilaisille.

Jos alueella esiintyy huumekauppaa, uhkailua, väkivaltaa tai toistuvaa häiriökäyttäytymistä, kaupungin ja viranomaisten pitäisi pystyä kertomaan selkeästi, miten siihen puututaan.

Ei riitä, että puisto siivotaan ja penkkejä siirretään. Ei riitä, että järjestetään tapahtumia ja toivotaan tunnelman paranevan. Eikä riitä, että asennetaan kamerat ja jäädään odottamaan, mitä tapahtuu.

Kamerat voivat auttaa rikosten selvittämisessä ja poliisin työssä. Mutta kamera ei itsessään pysäytä huumekauppaa, estä uhkailua tai puutu väkivaltaan.

Jos häiriöitä aiheuttavat henkilöt saavat jatkaa toimintaansa ilman tehokasta puuttumista, mitä todellisuudessa muuttuu?

Tarvitaan kovempia toimia – mutta lain mukaan

Minun mielestäni Tampereen pitäisi ottaa käyttöön selvästi jämäkämpi toimintamalli.

Ensinnäkin poliisin näkyvää valvontaa pitää kohdistaa niihin paikkoihin ja kellonaikoihin, joissa ongelmia esiintyy. Huumekauppaan, väkivaltaan, uhkailuun ja muuhun rikolliseen toimintaan pitää puuttua aktiivisesti. Jos samat henkilöt aiheuttavat toistuvasti häiriöitä, heidän toimintansa pitää selvittää ja tilanteeseen pitää puuttua lain sallimin keinoin.

Toiseksi kameroiden ja muiden turvallisuustoimien toteuttamiselle pitää asettaa selkeä aikataulu. Jos kamerat on tarkoitus saada paikalle vasta kesällä 2027, mitä tehdään siihen asti? Turvallisuusongelmat eivät odota kaupungin seuraavaa budjettikautta.

Kolmanneksi kaupungin pitää kertoa avoimesti, millaisia tuloksia toimilla tavoitellaan. Vähenevätkö poliisitehtävät? Vähenevätkö rikokset ja häiriöilmoitukset? Pystyvätkö perheet käyttämään puistoa turvallisesti? Jos tuloksia ei synny, toimintatapaa pitää muuttaa.

Tämä ei tarkoita, että kaikki päihteitä käyttävät ihmiset pitäisi leimata rikollisiksi. Ihmistä ei pidä rangaista pelkästään sen vuoksi, että hänellä on päihdeongelma. Mutta rikoksiin pitää puuttua, ja julkisilla paikoilla on oltava samat säännöt kaikille.

Päihdepalveluja tarvitaan. Myös sosiaalipalveluilla on tärkeä tehtävä. Ne eivät kuitenkaan korvaa poliisin tehtävää puuttua rikoksiin eivätkä poista kaupungin velvollisuutta huolehtia julkisten tilojen turvallisuudesta.

Kenen puisto tämä oikein on?

Tässä on koko keskustelun ydin.

Julkinen puisto kuuluu kaikille, ei vain niille, jotka sattuvat käyttämään sitä tavalla, joka karkottaa muut ihmiset pois.

Jos vanhemmat alkavat vältellä puistoa, koska he pelkäävät lastensa puolesta, tilanne on jo vakava. Jos ihmiset muuttavat kulkureittejään häiriöiden vuoksi, julkinen tila ei käytännössä enää palvele kaikkia.

Silloin ei pidä tyytyä siihen, että ongelman jälkiä kerätään pois vähän turvallisemmin.

Kaupungin pitää puuttua itse ongelmaan.

Tampereen päättäjille yksi yksinkertainen kysymys

Mitä konkreettisesti tapahtuu henkilölle, joka myy huumeita, uhkailee muita tai toistuvasti häiritsee puiston käyttäjiä? Kuinka nopeasti viranomaiset puuttuvat tilanteeseen? Miten varmistetaan, ettei ongelma vain siirry seuraavaan puistoon tai kadunkulmaan?

Ja ennen kaikkea: milloin tavalliset kaupunkilaiset voivat jälleen käyttää Tammerinpuistoa ilman, että heidän täytyy miettiä, mitä siellä saattaa tulla vastaan?

Näihin kysymyksiin haluan vastaukset.

En vastusta siivousta, valaistusta, kameroita tai turvallisia neula-astioita. Ne voivat olla tarpeellisia osia kokonaisuudessa. Vastustan sitä, että tällaiset toimet esitetään ratkaisuna, jos samalla jätetään kertomatta, miten häiriökäyttäytyminen ja rikollisuus todella saadaan loppumaan.

Jos halutaan, että perseily loppuu, pitää puuttua siihen, joka perseilee – ei vain siivota jälkiä hänen jälkeensä.

Tampereen päättäjien tehtävä ei ole ainoastaan tehdä ongelmista hieman siistimpiä. Heidän tehtävänsä on varmistaa, että kaupunki kuuluu kaikille ja että lakia noudatetaan.

Kaupunkilaiset eivät kaipaa lisää kauniita suunnitelmia. He kaipaavat turvallisia puistoja, konkreettisia toimia ja tuloksia.

Jos nykyinen toimintamalli ei tuota niitä, on aika ottaa käyttöön järeämmät ja tehokkaammat keinot – lain puitteissa, mutta ilman loputonta jahkailua.