Kaikki alkoi 1,2-litraisesta Opel Kadetista – nyt haluan rakentaa autolle oman digitaalisen elämän

Autokauppa on 90 prosenttia tunnetta ja 10 prosenttia järkeä.

Olen sanonut tuon lauseen varmasti satoja kertoja.

Ja mitä enemmän olen autojen kanssa tekemisissä ollut, sitä enemmän olen huomannut, että se pitää paikkansa.

Auto on monelle tapa päästä paikasta A paikkaan B. Ja sellaisia ihmisiä on paljon.

Minulle auto ei ole koskaan ollut pelkästään sitä.

Minulle auto on tunne, muisto, tekniikka, muotoilu, ääni ja tarina.

Ja ehkä kaikkein tärkeintä: autoihin liittyy ihmiset.

Ensimmäinen auto oli 10 000 markan Opel

Olin 17-vuotias, kun ostin ensimmäisen oman autoni.

Se oli Tampereelta ostettu vuosimallin 1989 Opel Kadett, valkoinen ja 1,2-litraisella bensamoottorilla.

Siihen aikaan se oli minusta todella hieno auto.

Se oli pesty hienoksi ja näytti ulospäin hyvältä. Olin nuori ja juuri saanut oman auton. Ei siinä paljon muuta tarvittu.

Kadett maksoi 10 000 markkaa.

Mutta kuten vanhoissa Opeleissa joskus kävi, todellisuus paljastui vähän myöhemmin.

Ruoste oli päässyt tekemään tehtävänsä, ja autoa oli myös korjattu varsin luovasti. Pakkelin alta löytyi kaikenlaista, muun muassa pahvia. Ei mennyt kovin kauaa, kun hienolta näyttänyt Kadett olikin jo aika mätä.

Myin sen pois.

Ennen armeijaan lähtöä ostin Hatanpäältä Rinta-Joupilta Nissan Primeran, joka maksoi 37 500 markkaa.

Sen auton myi minulle silloin nuori autokauppias nimeltä Sami Viitanen. Nykyään hän toimii Lempäälässä Ideaparkin yhteydessä Autoviisikossa.

Silloin autoja etsittiin Aamulehdestä.

Katsottiin ilmoitukset ja lähdettiin paikan päälle katsomaan.

Ei ollut Nettiautoa, ei somea, ei YouTube-videoita eikä nykyistä määrää digitaalista tietoa.

Ja silti autokaupoista jäi minulle hyvä fiilis.

Ehkä juuri siitä kaikki alkoi.

Mutta rakkaus amerikkalaisiin autoihin tuli kotoa

Olen sydämestäni amerikkalaisten autojen ja erityisesti V8-autojen ystävä.

Sen juuret eivät kuitenkaan ole autokaupassa.

Ne ovat lapsuudessa.

Isälläni oli vuosien aikana useita Chevrolet Caprice Classic -autoja. Meillä taisi olla niitä perheautoina neljä tai viisi.

70-luvun lopun ja 80-luvun alun amerikkalaisia.

Viimeinen oli muistaakseni vuoden 1983 Caprice Classic bensamoottorilla.

Se oli lapselle aika hieno kokemus.

Iso amerikkalainen auto, V8:n ääni, pehmeä kyyti, valtava kori, kromia ja vahvaa peltiä.

Kun istut sellaisen auton kyydissä, se ei tunnu samalta kuin tavallinen henkilöauto.

Se tuntuu sohvalta, joka liikkuu.

Isäni luopui viimeisestä Capricesta vuonna 2001. Sillä oli ajettu vain noin 80 000 kilometriä ja auto oli todella hyvässä kunnossa.

Valitettavasti sen myöhempi kohtalo ei ollut yhtä hyvä.

Mutta se auto jäi mieleen.

Ja siitä lähti minun rakkauteni amerikkalaisiin autoihin.

Sitten tuli oma Mini

Vuonna 2002 ostin itselleni Austin Minin, 850-kuutioisella bensamoottorilla.

Porsche-violetti kori ja punainen sisusta.

Se auto on minulla edelleen.

On aika hauskaa ajatella, että ensimmäisestä Kadetista on kuljettu tähän päivään ja yksi niistä nuoruuden autoista on edelleen tallessa.

Sen jälkeen amerikkalaiset autot alkoivat kuitenkin ottaa yhä suurempaa roolia.

Parikymppisenä minulla oli muun muassa Chevrolet Fleetside -lava-autoja, 6,2-litraisilla Detroit Diesel -moottoreilla.

Välillä alla oli eurooppalaisiakin autoja ja uudempaa Miniä. Oli käyttöautoja ja kaikenlaista muutakin.

Mutta jenkkiautot palasivat aina.

Amerikasta Suomeen

Vuosina 2006–2007 aloin tuoda ensimmäisiä autoja Amerikasta Suomeen.

Siinä oli mukana henkilö, josta on jäänyt minulle erityisen lämpimät muistot: Tero Niinimäki.

Hän rohkaisi ja tavallaan opetti minulle, että autoja voi lähteä hakemaan myös Amerikasta.

Sieltä tuli Suomeen muun muassa Ford Excursioneita, Dodge Rameja, Ford Mustangeja ja Chevrolet Silveradoja.

Siinä vaiheessa Amerikka alkoi tuntua vielä vähän läheisemmältä.

Ja Yhdysvallat on muutenkin ollut minulle aina tärkeä paikka.

Vuonna 2003 olin kolme kuukautta au pairina Arizonassa. Sen jälkeen olen käynyt siellä useita kertoja.

Phoenix, Scottsdale, Arizona.

Niissä paikoissa on jotain, joka on aina vetänyt minua puoleensa.

Olen jopa kerran tehnyt pienen savi- tai kipsitaideteoksen, jonka piilotin Camelback Mountainin ympäristöön ja kirjoitin sen taakse viestin:

”Ken löytää.”

Ehkä se kertoo jotain siitä, kuinka paljon Amerikka on aina ollut mukana omassa ajattelussani.

Nykyäänkin tallissa on historiaa

Aikuisiällä olen omistanut useita Chevrolet Caprice Classic -autoja.

Sedaneita ja farmareita.

Ja tällä hetkelläkin minulla on yksi erityisen hieno yksilö:

vuoden 1979 Buick Estate Wagon, puukylkinen amerikkalainen klassikko, harvinaisella 403-kuutiotuuman eli noin 6,6-litraisella V8-moottorilla.

Autolla on ajettu vain noin 54 000 mailia, ja se on museokuntoinen.

Lisäksi minulla on vuoden 1987 Chevrolet Suburban 6.5 V8 Diesel, joka on täysin entisöity ja jossa on uusi, tehdasuusi moottori.

Kun tällaisia autoja omistaa, alkaa väkisinkin miettiä niiden historiaa.

Ja siinä syntyi ajatus, joka jäi pitkäksi aikaa kytemään.

Missä tämän auton koko historia oikeastaan on?

Kun harrasteautoa rakennetaan vuosia, tavaraa kertyy.

Kuitteja.

Laskuja.

Museotodistuksia.

Valokuvia.

Huoltotietoja.

Varaosien tietoja.

Vanhoja ilmoituksia.

Sähköposteja.

Paperilappuja.

Ja lopulta niitä on nippu hanskalokerossa, laatikossa autotallissa, sähköpostissa ja puhelimen kuvagalleriassa.

Mutta missä on auton oma historia?

Miksi auton historia ei voisi kulkea auton mukana?

Miksi seuraava omistaja ei voisi nähdä, mitä autolle on tehty viimeisten 20 vuoden aikana?

Miksi hienon harrasteauton historia pitäisi aloittaa aina uudestaan, kun auto vaihtaa omistajaa?

Tätä kysymystä pyörittelin pitkään.

Ja vähitellen siitä syntyi ajatus Cariterasta.

Caritera syntyi halusta rakentaa jotain suurempaa

Olen ollut pitkään autokaupassa ja myynyt tuhansia autoja.

Mutta minulla on kokemusta myös muualta. Olen ollut mukana esimerkiksi asuntomyynnissä ja kiinteistönvälityksessä.

Olen nähnyt erilaisia liiketoimintoja, erilaisia asiakkaita ja erilaisia tapoja tehdä kauppaa.

Ja jossain vaiheessa aloin miettiä omaa tulevaisuuttani.

Täytän nyt 43 vuotta.

Minulla on ollut pitkään yksi suuri tavoite:

ennen kuin täytän 50, haluan rakentaa kansainvälisen liiketoiminnan.

En tiedä vielä tarkalleen, missä maassa se lopulta sijaitsee.

Mutta tiedän, että haluan nähdä maailman.

Ja jos elämä joskus tarjoaa mahdollisuuden viettää esimerkiksi yksi talvi tai kokonainen vuosi Arizonassa, Phoenixissa tai Scottsdalessa, niin siihen mahdollisuuteen tartun varmasti.

Caritera on yksi askel sitä kohti.

Mutta sitten tuli yksi keskustelu

Vuonna 2024 tapasin ihmisen, joka kutsui itseään šamaaniksi.

Hän sanoi minulle jotain, joka jäi mieleeni.

Hän sanoi käytännössä:

”Touko, se mitä sinä nyt teet, ei ole sinun kutsumuksesi. Sinulla on jotain muuta.”

En tiedä, pitääkö kenenkään ottaa tällaista lausetta kirjaimellisesti.

Mutta jäin miettimään sitä.

Mitä minä oikeasti haluan tehdä?

Mikä olisi sellaista, jossa voisin käyttää kaiken sen kokemuksen, jonka olen vuosien aikana saanut, mutta samalla rakentaa jotain täysin uutta?

Ja silloin ajatus alkoi kirkastua.

Entä jos voisin auttaa ihmisiä teknologialla?

Olen aina ollut sellainen ihminen, joka haluaa auttaa muita.

Joskus ehkä liikaakin.

Mutta ajatus on yksinkertainen.

Maailmassa on yli kahdeksan miljardia ihmistä.

Jos voisin Cariteran avulla auttaa edes yhtä ihmistä jokaisessa maailman maassa, olisin siitä todella kiitollinen ja onnellinen.

Silloin kyse ei olisi enää vain autokaupasta.

Kyse olisi siitä, että olen rakentanut jotain, josta on ihmisille oikeasti hyötyä.

Ja jos sen ympärille syntyy samalla kansainvälinen liiketoiminta, joka mahdollistaa esimerkiksi Amerikan valloituksen joskus tulevaisuudessa, niin vielä parempi.

En tiedä vielä, minne tämä polku vie

Se on ehkä tämän kaiken hienoin asia.

En tiedä.

Caritera on vasta alussa.

Tiedän, mitä haluan rakentaa, mutta tiedän myös, että käyttäjät tulevat lopulta määrittämään, mihin suuntaan palvelu kehittyy.

Haluan, että Cariterassa autolla voi olla oma digitaalinen historia.

Haluan, että ihmisillä on paikka esitellä omia autojaan.

Haluan yhdistää autoharrastajat, auton omistajat, ostajat ja myyjät.

Haluan, että hyvä historia auttaa säilyttämään auton arvoa.

Ja haluan, että auton tarina voi kulkea sen mukana vuodesta ja omistajasta toiseen.

Ehkä kaikki tämä sai alkunsa jo silloin, kun 17-vuotias poika osti 10 000 markan valkoisen Opel Kadettin.

Ehkä myöhemmin isän Capricet, ensimmäinen Mini, Detroit Dieselit, Amerikan-reissut ja tuhannet autokaupat vain kasvattivat samaa ajatusta.

Ja nyt on aika tehdä sille jotain.

Tervetuloa rakentamaan Cariteraa kanssani

En halua rakentaa Cariterasta vain yhtä uutta autosivustoa.

Haluan rakentaa kansainvälisen yhteisön ja palvelun, jonka ympärille autojen koko elämä voi rakentua.

Suomesta maailmalle.

Yksi auto.

Yksi käyttäjä.

Yksi tarina kerrallaan.

Jos sinulla on auto, josta välität, tuo se Cariteraan.

Rakenna sille historia. Säilytä sen tarina. Jaa se muiden kanssa.

Profiilin luominen kestää vain muutaman minuutin.

Ja ehkä joskus tulevaisuudessa joku toinen ihminen löytää sinun autosi historian ja ymmärtää, mitä kaikkea sen eteen on tehty.

Silloin tiedän, että Caritera on onnistunut.

— Touko Raudasoja Cariteran perustaja

Tässä on minusta nyt Cariteran perustajatarinan ydin. Erityisen vahvoja ovat kolme asiaa: 17-vuotias Touko ja 10 000 markan Kadett → lapsuuden Capricet ja V8-rakkaus → nykyinen kysymys siitä, miksi auton historia ei säily. Siitä syntyy luonnollinen silta Cariteraan.