Onko yrittäjyys Suomessa vapautta – vai työpaikka, josta et voi koskaan lähteä?

Olen yrittäjäperheen poika. Isälläni oli arkkitehtitoimisto, ja nykyään sisarukseni jatkavat sitä. Olen siis nähnyt yrittäjyyttä pienestä asti.

Silti en koskaan ajatellut, että minusta itsestäni tulisi yrittäjä.

Yrityksen omistajana olen ollut vuodesta 2019. Aluksi omistin yrityksestä vain 10 prosenttia, joten en itse laske sitä vielä varsinaiseksi yrittäjyydeksi.

Yrittäjänä olen ollut noin viisi vuotta.

Viisi vuotta ei ehkä kuulosta pitkältä ajalta.

Mutta näihin viiteen vuoteen on mahtunut niin paljon, että välillä tuntuu kuin olisin ollut yrittäjänä paljon pidempään.

On ollut onnistumisia.

On ollut epäonnistumisia.

On ollut hyviä kuukausia.

On ollut kuukausia, jolloin on miettinyt, että miten tästä oikein mennään eteenpäin.

Ja ennen kaikkea on ollut aivan valtava määrä vastuuta.

Miksi ihmeessä joku ryhtyy yrittäjäksi Suomessa?

Joskus olen miettinyt tätä ihan tosissani.

Ehkä siinä pitää olla vähän hullu.

Kun olin palkkatöissä ja tienasin noin 100 000 euroa vuodessa, aloin ymmärtää aika konkreettisesti, kuinka paljon siitä rahasta lopulta menee veroihin ja muihin kuluihin.

Ja kun olet viiden tyttären isä, ei perheen eläminen Suomessa ole ihan ilmaista.

Silloin aloin ajatella yrittäjyyttä eri tavalla.

En siksi, että yrittäminen olisi helppoa.

Vaan siksi, että yrittäjänä sinulla on ainakin mahdollisuus vaikuttaa omaan tilanteeseesi.

Voit rakentaa.

Voit kokeilla.

Voit tehdä enemmän.

Voit onnistua.

Mutta kukaan ei takaa sinulle mitään.

Jos et keksi, mistä raha tulee, sitä ei tule.

Siinä yrittäjyyden yksi armottomimmista puolista.

Yrittäjä ei saa rahaa valmiina

Minua häiritsee välillä suomalaisessa keskustelussa se, miten yrittäjyydestä puhutaan.

Unohdetaan helposti, mistä raha oikeasti tulee.

Yrittäjä ei saa yritykselle rahaa siksi, että hänellä on Y-tunnus.

Yrittäjä joutuu ensin tekemään sen rahan.

Hankkimaan asiakkaat.

Myymään.

Ottamaan riskin.

Sijoittamaan rahaa yritykseen.

Ja vasta sen jälkeen yhteiskunta ottaa omansa.

Jos yritys tekee 100 000 euroa verotettavaa tulosta, yhteisöveroa menee 20 000 euroa.

Autokaupassa asia näyttää vielä konkreettisemmalta.

Se 100 000 euroa ei välttämättä makaa pankkitilillä.

Se voi olla autoina pihassa.

Varastossa.

Rahassa, jonka olet jo laittanut kiinni yritykseen, jotta pystyt tekemään seuraavan kaupan.

Ja silti ulkopuolelta voidaan katsoa vain tulosta ja ajatella, että yrittäjällä on siellä valtavasti rahaa.

Ei välttämättä ole.

Sitten pitäisi vielä palkata ihmisiä

Tämä on yksi asia, jota pitäisi Suomessa mielestäni tarkastella paljon tarkemmin.

Kun yrittäjä palkkaa työntekijän, työntekijän bruttopalkka ei ole yrityksen koko kustannus.

Työnantajalle tulee päälle TyEL-maksuja ja muita työnantajan maksuja ja velvoitteita.

Vuonna 2026 työnantajan keskimääräinen TyEL-osuus on noin 17,1 prosenttia palkasta.

Ja sitten ihmetellään, miksi pienyrittäjä miettii tarkkaan ennen kuin palkkaa uuden työntekijän.

Minusta työntekijän palkkaamisen pitäisi olla asia, jota yrittäjä haluaa tehdä.

Ei asia, jota yrittäjä pelkää.

Koska uusi työntekijä voi olla yritykselle valtava mahdollisuus.

Mutta jos jokaisen uuden työntekijän mukana tulee valtava määrä kustannuksia, riskejä ja velvollisuuksia, kynnys kasvaa.

Ja silloin ei synny uusia työpaikkoja.

Entä YEL?

YEL on yksi asia, josta yrittäjät puhuvat paljon.

Vuonna 2026 YEL-maksun perusprosentti on 24,4 prosenttia vahvistetusta YEL-työtulosta.

En sano, etteikö yrittäjällä pitäisi olla eläketurvaa.

Totta kai pitäisi.

Mutta yrittäjänä olen usein miettinyt:

Miksi yrittäjällä ei voisi olla enemmän vapautta päättää itse, miten hän rakentaa oman turvansa?

Yrittäjä ottaa muutenkin valtavan määrän vastuuta omasta tulevaisuudestaan.

Minusta yrittäjyyden pitäisi tarkoittaa enemmän vapautta.

Ei sitä, että valtio yrittää määritellä mahdollisimman tarkasti, miten yrittäjän pitäisi oma elämänsä rakentaa.

Mutta kaikkein vaikeinta ei ole raha

Tämän olen ymmärtänyt vasta viimeisen vuoden aikana.

Yrittäjästä ajatellaan helposti, että hänen pitää aina jaksaa.

Pitää olla vahva.

Pitää hoitaa asiat.

Pitää vastata puhelimeen.

Pitää maksaa laskut.

Pitää huolehtia työntekijöistä.

Pitää huolehtia asiakkaista.

Mutta yrittäjäkin on ihminen.

Minä menetin oman isäni traagisesti viime lokakuussa.

Sen jälkeen elämä ei ole ollut samanlaista.

On kulunut jo kuukausia, mutta asia vaikuttaa edelleen mieleen, fiilikseen ja työn tekemiseen.

Välillä huomaat, ettei keskittyminen ole samanlaista.

Välillä energiaa ei vain ole.

Välillä pitäisi tehdä töitä, mutta mieli on aivan muualla.

Ja samaan aikaan yritys jatkaa pyörimistään.

Laskut eivät odota.

Asiakkaat eivät odota.

Autot eivät odota.

Verot eivät odota.

Yrityksen velvollisuudet eivät tiedä, että yrittäjän elämässä on tapahtunut jotain traagista.

Ne tulevat ajallaan.

Aina.

Yrittäjällä on Suomessa toki oikeus sairauspäivärahaan työkyvyttömyyden perusteella, ja YEL-vakuutetulla voi olla oikeus YEL-päivärahaan omavastuuajalta.

Mutta se ei poista sitä tunnetta, jonka yrittäjä voi kokea.

Kuka hoitaa yrityksen, jos minä en pysty?

Siinä kohtaa ymmärtää, että yrittäjä ei ole pelkkä Y-tunnus.

Yrittäjä on ihminen.

Ihminen, jolla voi olla perhe.

Lapsia.

Vanhempia.

Huolia.

Murheita.

Ja joskus elämä voi lyödä niin kovaa, että työkykykin kärsii.

Olen nähnyt myös suomalaisen ostovoiman aivan eri tavalla

Autokaupassa tämän näkee nopeasti.

Kun positiivinen luottorekisteri tuli käyttöön huhtikuussa 2024, luotonantajat alkoivat käyttää sen tietoja luottopäätöksissä.

Omassa asiakaskunnassani tuli pahimmillaan tilanteita, joissa noin kahdestakymmenestä rahoitushakemuksesta vain muutama meni läpi.

Siinä kohtaa yrittäjänä alkaa väkisinkin miettiä:

Miten tässä maassa voidaan kasvattaa taloutta, jos ihmisillä ei ole ostovoimaa?

Jos asiakas ei pysty ostamaan autoa, minä en pysty myymään sitä.

Jos minä en pysty myymään, yrityksen tulos kärsii.

Jos yrityksen tulos kärsii, ei palkata lisää ihmisiä.

Ja sama ketju jatkuu.

Tämä ei ole vain autokaupan ongelma.

Tämä on koko talouden ongelma.

Minä uskon kapitalismiin

Tämän sanon ihan suoraan.

Minä uskon siihen, että ihmiselle pitää antaa mahdollisuus tehdä itse.

Mahdollisuus yrittää.

Mahdollisuus onnistua.

Mahdollisuus myös epäonnistua.

Vähemmän valtiolle. Enemmän tekijälle.

En tarkoita, ettei yhteiskuntaa tarvittaisi.

Totta kai tarvitaan.

Mutta jos haluamme Suomeen lisää työpaikkoja, investointeja ja verotuloja, meidän pitäisi ensin tehdä työn tekemisestä ja yrittämisestä kannattavaa.

Ei ole olemassa mitään loputonta valtion rahakirstua.

On ihmisten tekemää työtä.

On yritysten tekemää tulosta.

On kulutusta.

On investointeja.

Ja niistä syntyy verotuloja.

Jos haluamme enemmän jaettavaa, meidän pitäisi ehkä ensin antaa ihmisille enemmän mahdollisuuksia tehdä.

Silti tekisin tämän uudestaan

Tässä on koko yrittäjyyden ristiriita.

Välillä mietin, että tässä ei ole mitään järkeä.

Välillä mietin, miksi ihmeessä olen valinnut tämän tien.

Ja sitten tulee hetki, jolloin jokin onnistuu.

Jokin idea toimii.

Yritys menee eteenpäin.

Saat jotain itse rakennettua valmiiksi.

Ja silloin ymmärrät taas, miksi tätä tekee.

Se on vapauden tunne.

Saan päättää.

Saan rakentaa.

Saan kokeilla.

Saan epäonnistua.

Saan aloittaa uudelleen.

Mutta vapaudella on hintansa.

Vastuu.

Joskus valtava vastuu.

Ja ehkä yrittäjyyden suurin ironia onkin tämä:

Rakennat itsellesi yrityksen saadaksesi vapautta – ja huomaat jossain vaiheessa rakentaneesi itsellesi työpaikan, josta et voi koskaan vain kävellä ulos.

Silti olen yrittäjä.

Ja aion jatkaa yrittäjänä.

Ehkä siinä pitää olla vähän hulluutta.

Mutta toivon, että Suomessa olisi tulevaisuudessa hieman vähemmän hulluutta vaativa tapa yrittää.

Että yrittäjälle annettaisiin enemmän vapautta.

Että työn tekeminen kannattaisi enemmän.

Että työntekijän palkkaaminen olisi helpompaa.

Että ihmisillä olisi enemmän ostovoimaa.

Ja että yrittäjäkin muistettaisiin joskus ihmisenä, eikä pelkästään ihmisenä, jonka pitäisi aina jaksaa.

Koska lopulta tässä ei ole kyse vain yrittäjistä.

Kyse on siitä, millaisen Suomen me haluamme rakentaa.

Haluammeko Suomen, jossa ihmiset uskaltavat yrittää?

Vai Suomen, jossa yrittäjä miettii ensimmäisenä, mitä kaikkea voi mennä pieleen?

Minä tiedän ainakin, kumman Suomen minä haluan.

Touko Raudasoja