Vihreä siirtymä solmussa? Ensin akku – nyt neljä kiloa pakkausmateriaalia

On yksi kysymys, jota olen viime päivinä pyöritellyt mielessäni.

Mitä tapahtuu, kun hyvä tarkoitus ja käytännön todellisuus eivät enää kohtaa?

Euroopassa halutaan vähentää päästöjä.

Halutaan enemmän sähköautoja.

Halutaan kiertotaloutta.

Halutaan, että tavaroita korjataan ja käytetään uudelleen sen sijaan, että ne heitetään pois.

Kaikki nämä ovat mielestäni hyviä tavoitteita.

Mutta sitten katsotaan, mitä käytännössä tapahtuu.

Ja kuva alkaa näyttää hieman erilaiselta.

Kuvitellaan sähköauton omistaja

Omistat vaikka 40 000 euron sähköauton.

Joudut kolariin.

Vakuutusyhtiö toteaa auton lunastukseen meneväksi.

Kori on pahasti vaurioitunut.

Mutta akku on ehjä.

Se voidaan testata ja todeta käyttökelpoiseksi.

Mitä kiertotalouden pitäisi tässä tilanteessa tarkoittaa?

Minun mielestäni vastaus on aika yksinkertainen:

Käytetään se uudelleen.

Eihän järkeä pitäisi olla siinä, että käyttökelpoinen ja arvokas akku päätyy hukkaan vain siksi, että auton muu osa ei enää ole korjaamisen arvoinen.

Mutta juuri tässä kohtaa Suomessa on nyt syntynyt erittäin vakava keskustelu.

EU:n akkuasetusta sovelletaan jo, ja Suomessa sen kansallista toimeenpanoa on täydennetty vuonna 2026.

Samaan aikaan sähkö- ja hybridiautojen korjauksiin erikoistunut Jesse Haapala on varoittanut viranomaistulkinnan seurauksista.

Jos käytetty akku tai akkumoduuli katsotaan jätteeksi, sen hyödyntäminen toisen akun korjaamisessa ei enää olekaan yksinkertaista varaosatoimintaa.

Mukaan voi tulla aivan uudenlaisia vaatimuksia.

Haapalan mukaan puhutaan pahimmillaan kymmenien tuhansien eurojen kustannuksista esimerkiksi ympäristölupiin ja vaadittaviin testeihin liittyen.

Ja silloin tullaan siihen kysymykseen, joka minua erityisesti kiinnostaa:

Kuka tämän maksaa?

Yrittäjä?

Korjaamo?

Vakuutusyhtiö?

Vai lopulta auton omistaja?

Entä jos suomalainen korjaamo ei enää pysty tekemään työtä kannattavasti?

Akku ei katoa.

Korjaustarve ei katoa.

Sähköautot eivät katoa.

Työ vain voi siirtyä sinne, missä sitä on mahdollista tehdä.

Jos suomalainen yritys ei pysty järkevästi korjaamaan akkua, mutta vastaava toiminta on muualla Euroopassa taloudellisesti mahdollista, miksi yritys jäisi Suomeen?

Tässä on minusta koko asian yksi suurimmista ristiriidoista.

Jos tavoitteena on kiertotalous, miksi emme tekisi turvallisesta korjaamisesta ja uudelleenkäytöstä mahdollisimman helppoa?

En tarkoita, että akkujen turvallisuudesta pitäisi tinkiä.

Päinvastoin.

Akkuihin liittyvien riskien hallinnan pitää olla kunnossa.

Mutta turvallisuus ja järkevä korjaaminen eivät saisi olla toistensa vastakohtia.

Ja sitten tulee neljä kiloa pakkausmateriaalia.

Tämä on toinen tapaus, joka sai minut pysähtymään.

Talouselämän esiin nostamassa tapauksessa suomalainen yrittäjä Mauri Meronen on kertonut, että hänen EU-myynnissään syntyy vuodessa noin neljä kiloa pakkausmateriaalia.

Neljä kiloa.

Hänen laskelmiensa mukaan uuden pakkaussääntelyn kustannukset voisivat kuitenkin nousta jopa 15 900 euroon vuodessa.

Tämän seurauksena hän on kertonut keskeyttäneensä EU-myynnin.

On tärkeää sanoa, että kyse on yrittäjän omasta kustannuslaskelmasta ja kustannukset riippuvat muun muassa kohdemaista ja niiden järjestelmistä.

Mutta itse ilmiö on erittäin kiinnostava.

Pienen yrityksen näkökulmasta muutaman tuhannen tai jopa kymmenientuhansien eurojen hallinnollinen kustannus voi ratkaista sen, myydäänkö tuotetta lainkaan ulkomaille.

Ja sitten tulee pakkaamisen todellisuus

Kun suomalainen yrittäjä lähettää tuotteen Eurooppaan, tuotetta pitää suojata.

Laatikkoa tarvitaan.

Pahvia tarvitaan.

Joskus myös täytemateriaalia tarvitaan.

Koska jos tuote rikkoutuu kuljetuksessa, seurauksena voi olla:

uusi tuote,

uusi pakkaus,

uusi kuljetus,

uusi lähetys.

Onko aina ympäristöystävällisin ratkaisu mahdollisimman vähän pakkausta?

Vai pitäisikö tavoitteena olla mahdollisimman vähän turhaa pakkausta?

Niillä on aika iso ero.

Ja tässä kohtaa pieni piikki myös itselleni

Minä ajan itse V8-bensiiniautolla.

Eli jos auton käyttövoima määrittää ihmisen vastuullisuuden tai jonkinlaisen yhteiskunnallisen ”brändiarvon”, niin minun brändiarvoni taitaa olla tässä vihreässä siirtymässä aika pahasti pakkasen puolella. 😄

Sähköautoilussa on valtavasti hyviä puolia.

En minä sitä kiistä.

Mutta ehkä meidän pitäisi päästä eroon ajatuksesta, että käyttövoima yksin ratkaisee sen, mikä on vastuullista.

Vastuullisuus pitäisi pystyä katsomaan koko elinkaaren läpi.

Miten auto valmistetaan?

Miten akkua korjataan?

Voidaanko akku käyttää uudelleen?

Mitä tapahtuu kolaroidulle autolle?

Mitä tapahtuu akulle, joka on edelleen käyttökelpoinen?

Ja ennen kaikkea:

Teemmekö me kiertotaloudesta käytännössä mahdollista? Koska tässä on mielestäni melkoinen ristiriita

Me sanomme:

Korjaa.

Mutta korjaamisesta tulee liian kallista.

Me sanomme:

Käytä uudelleen.

Mutta uudelleenkäyttöön tulee niin paljon vaatimuksia, että yrittäjän toiminta voi muuttua kannattamattomaksi.

Me sanomme:

Vähennä pakkausjätettä.

Mutta pieni yritys voi joutua valtavan hallinnollisen taakan eteen.

Me sanomme:

Vie suomalaisia tuotteita Eurooppaan.

Mutta samalla yrittäjä voi päätyä tilanteeseen, jossa hän toteaa:

“Ei tätä kannata enää tehdä.”

Tässä minä en kaipaa vähemmän ympäristönsuojelua.

Minä kaipaan järkevämpää ympäristönsuojelua.

Sellaista, jossa katsotaan myös seuraukset.

Jos akkujen korjaaminen siirtyy Suomesta muualle Eurooppaan, mitä saavutimme?

Jos pienyrittäjä lopettaa EU-myynnin, mitä saavutimme?

Jos käyttökelpoinen akku jää hyödyntämättä, mitä saavutimme?

Jos tuotetta pakataan liian vähän ja se rikkoutuu matkalla, mitä saavutimme?

Onko vihreä siirtymä silloin oikeasti vihreä?

Vai olemmeko rakentamassa järjestelmää, jossa hyvä tarkoitus alkaa tuottaa aivan päinvastaisia seurauksia?

Minusta tästä pitäisi nyt puhua.

Ei puoluepolitiikkana.

Ei niin, että ympäristönsuojelu olisi väärin.

Vaan niin, että myös yrittäjällä, korjaamolla ja kuluttajalla on oltava paikka tässä yhtälössä.

Sääntelyn pitää olla turvallista.

Sen pitää olla ympäristön kannalta järkevää.

Mutta sen pitää olla myös taloudellisesti mahdollista toteuttaa.

Koska jos yrittäjä ei pysty toimimaan,

jos korjaamo ei pysty korjaamaan,

jos kuluttaja ei pysty maksamaan,

ja jos työ siirtyy toiseen maahan,

niin meidän täytyy uskaltaa kysyä:

Ratkaisimmeko me ongelman – vai siirsimmekö sen vain muualle?

Ja onko vihreä kupla alkanut mennä hieman solmuun?

Touko Raudasoja

Cariteran perustaja